Yksin täytyy jokaisen polku mennä pimeään, että pystyy elämään

Muistan sen pienen ja herkän tytön. Hän meni helposti rikki ja murehti paljon. Silti sillä tytöllä oli jo pienenä tahtoa mennä, vaikka läpi harmaan kiven. Usein hän istui sängyssä iltaisin ja kyyneleet valui pitkin poskia.Se tyttö ei vaan halunnut kertoa siitä muille, ettei huolestuta ketään. Pienestä pitäen se tyttö on laittanut kaikki muut ihmiset itsensä edelle ja huolehtinut itsestään vasta, kun muilla on kaikki hyvin. Häntä ei mitenkään voinut sanoa itsekkääksi.

Tyttö oli ehkä maailman huonoimmalla itsetunnolla varustettu. Hän pelkäsi kaikkea ja mietti koko ajan, mitä muut hänestä ajattelee. Hän vihasi itseään enemmän, kuin mitään muuta. Hän oli omasta mielestään huono ja epäonnistunut kaikessa. Joku oli saanut murennettua sen tytön. 

Jossain vaiheessa se tyttö kadotti itsensä täysin. Hän huolehti vain muista ja unohti itsensä täysin. Sitten yhtenä päivänä hän tajusi, mitä oli tapahtumassa ja hän halusi muuttaa suuntaa.

Nyt se tyttö on täysin eri ihminen. Hän osaa rakastaa itseään ja voi hymyillä peilin edessä. Hänen tiensä oli pitkä ja kivinen, mutta hän löysi itsensä.

Se tyttö pitää puolensa ja huolehtii myös itsestään. Hän voi olla ylpeä itsestään. Hän ei ole kynnysmatto eikä kukaan saa enää häntä satuttaa. Siitä tytöstä tulikin vahva ja hän tulee pärjäämään elämässä. Sillä tytöllä on kunnianhimoa ja halu näyttää, että hän pärjää.

Joku sanoin sille tytölle, että vahvimmat on koottu sirpaleista. Nuo sanat se tyttö muistaa lopun ikäänsä.

♥lla Anni