Elämä ei oo kellään helppoo, päivästä toiseen asiain hoitoo

Tää teksti on ollu aika pitkää luonnoksissa, koska en oo uskaltanu julkasta tätä. Nyt kuitenkin jatkoin teksiä ja päätin julkasta tän. Tää on aika erilainen, mitä yleensä tänne kirjotan, mut tuntuu jotenki, että tää pitää purkaa.
Mua ärsyttää. Aika moni asia oikeastaan. Ihmiset, jotka ei voi puhua, jos joku mättää. Myönnän oon ite samanlainen ja sekin ärsyttää. Annan asioiden paisua ja sitte ne on jo isoja ongelmia. En tiedä, miks en uskalla puhua. Oonhan yleensä melko rohkea. Ehkä pelkään riitoja, mitä syntyy ku kertoo mielipiteensä. Varsinki ystävien kanssa. On monta asiaa, mistä tekis mieli sanoa kavereille, mut en halua vaan riidellä. Toivon aina, että asiat helpottuu joku päivä. Ajattelen aina välillä ettei mun tarvi puhua. Kyllähän mä jaksan ja siedän kaiken. Oon pienestä pitäen vaan oppinu siihen. Nykyään, osaan jo vähän pitää puoliani, mutta vielä on tehtävää. Saatan näyttää vahvalta, vaikka muhun sattuu monet sanat ja teot. Sillon nauran vaan niille jutuille, ihan vaan peittääkseni kiukkuni. Ehkä mun huumorintaju on sitten jotenki outo, kun loukkaannun asioista joita muut pitää ehkä vitsinä. Tai asioista, joita jaksetaan hokea monta viikkoa.
Välillä tulee olo, että tekis mieli itkeä. Kyyneleitä ei silti tule. Kun mennää liian pitkälle, ni ei tarvi edes sanoa mitään, ku itken jo. Tänää kävi niin. Vein illalla pikkuveljen mummolaan ja ajoin sieltä kotiin päin. Kyyneleet alko valumaan mun poskia pitkin. Lopulta itkin, niin etten enää kunnolla nähny eteen. Tuntu hyvältä, ku sain sanottua yhdelle ihmiselle, miltä musta tuntuu ja mikä on ongelmana. Mulle loukkaannuttiin siitä. Ymmärrän sen kuitenkin. Tuntu pahalta, ku pahotin toisen mielen ihan vaan, koska mun oli pakko sanoa miltä musta tuntuu ja mitä ajattelen.
Toivon, että tästä tekstistä joku ymmärtää, mitä tarkotan..